Melkein pari viikkoa jo vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Suuri anteeksipyyntö siitä! Tässä on ollut ajatukset aika tuuliajolla. Olen vuoroin ollut iloinen ja vuoroin hämmentynyt ja jännittynyt, että ihan oikeasti hain inttiin. Olenhan mä siitä puhunut, mutta nyt kun kuumeisesti odotellaan kutsua valintatilaisuuteen, niin se alkaa muotoutua todeksi.
Olen melkein koko alkuvuoden haeskellut uutta työpaikkaa. Nyt kuitenkin suurinosa paikoista jotka on haettavina, on vain kesätöitä. Eli alkaa joskus touko-, kesäkuussa ja päättyy elokuussa. Vielä kun ei ole varmaa, josko ne mut inttiin lähettää jo heinäkuun erässä, niin vähän hurjalta tuntuu hakea kesätyöpaikkaa. Ensin on niin tulossa töihin ja, kun toukokuun (toivottavasti) alkupuolella sitten tuleekin päätös mitä, missä ja koska, niin ei ottaisikaan työtä vastaan. Noh, kai ne on sitten sen ajan murheita. Torstaina kuitenkin menossa työhaastatteluun.
Ja tänään on alkanut korkeakoulujen hakuaika. Täytynee laittaa paperit AMKiin vetämään, ihan vaikka varmuuden vuoksi. Eihän sitä tiedä mitä elämässä tapahtuu, niin jos käykin joku onnettomuus eikä PolAMKiin pääsekään sisään, niin on joku varavaihtoehto.
Nyt mulla on tietynlainen väliaika elämässä. Mulla ei ole mitään vakituista työtä. Ja lähes ainoa mikä päässä pyörii on se valintatilaisuus. Treeni ei kulje, kun ”eihän mun vielä ole pakko olla huippukunnossa”. Se vaan, että aika saattaa loppua treenaamisen kannalta kesken, jos heinäkuussa tulee lähtö. Mä olen äidiltäni perinyt sen, että aina kaikki jätetään ihan viime tippaan. Eikä tätä tilannetta yhtään auta se, että meillä oli keskiviikkona jääkiekkopeli ja vaikka rankkaa treeniä ei ollutkaan takana, niin yllättävän hyvin jaksoin. Eli, jos tälläkin kunnolla pärjää, niin miks sitten enempää hikoilemaan. Intti vaan saattaa olla pikkusen rankempi paikka, kuin lätkäkaukalo.
Viikonloppuna kävin isäni luona. Paljastin hänelle, että paperit on vetämässä intin suuntaan ja nyt vaan odotellaan. Edellisen kerran, kun syksyllä puhuin hänelle halustani inttiin mennä, niin vastaus oli kannustava ja hän kertoili omia inttijuttujaan. Nyt ääni kellossa olikin erilainen. Mietti kovasti kuinka rankkaa se on ja kuinka poistumiskiellot hajottaa. Kuinka metsässä on kylmä ja pimeä ja aina joukossa on muutama ääliö. Miten siellä täytyy noudattaa tiukkoja sääntöjä ja sooloilu on ankarasti kielletty. Hän siis alkoi tyrmätä inttihaavettani ja se ei todellakaan tuntunut hyvältä. Odotin omalta isältäni enemmän tukea ja kannustusta. Ilmeisesti hän on kuitenkin ”sitä ikäluokkaa”, että naiset eivät kuulu armeijaan.
Saan kuitenkin olla iloinen, että äitini on kannustava ja muutama kaveri ja tuttava löytyy ketkä myös uskovat, että siellä pärjään. Näillä mennään, vaikka sitten kylmään, pimeään metsään muutaman ääliön kanssa.
